Marc Bamuthi Joseph

Viisi vuotta sitten muuttuin Washingtonin, D.C. ja olin yksi Kennedy Centerin puolustajana. Viimeiset 25 vuotta olen elänyt, kirjoittanut kaikkia pohjoismuotoja Oaklandissa ja operoinnissa Amsterdamissa. Eläminen D.C. on kuitenkin tehnyt minua pysyväksi pysyväksi ja jatkuvaksi.

Forgiving requires a deeply personal commitment to healing, but forgiveness is also a political animal. Like, how do I as a citizen forgive what happened on January 6?

How do I reconcile what I think is a national injustice, which is that since the pandemic, through the jungle of managing a national trauma in public health, we haven't really invested very much in public healing. Which leads me to forgetting.

It seems like when you start banning books in a country, you're asking us all to forget a bunch of things. Historical erasure in schools is how forgetting happens in a systemic way, but forgetting also happens through disputed realities and disruption.

disinformation, through a culture that manages to produce multiple options of facts. He says, yeah, maybe it was a riot, but also maybe it was a feral tour of a federal building, as if we're all supposed to forget what we actually saw. So is it possible to remember and forgive

Ja sanotaan, että voimme muistaa ja rukousta. Miten taiteilija voi tehdä sitä mahdollisimman? Minun työni Kennedy Centerissä ei ole sosiaalinen passiivisuus, vaan sosiaalinen vaikutus. Ihmiset kysyvät minua koko ajan, mitä taiteilija voi tehdä, jotta saadaan yhteiskunnallinen yhteiskunta. Mutta se on väärin kysymys, ja se laittaa omistajia väärin. Oikein kysymys on, miksi terveydenhuoltojärjestelmämme eivät ole enemmän kuin musiikkia.

Why doesn't our political apparatus operate more like the flow of a poem? How do we elevate the stock of art that helps create an infrastructure for both remembrance and forgiveness? Chasing these questions led me to a piece of classical music called The Carnival of the Animals by Saint-Saëns.

Tarkoituksena Karnivali käsitellään 14 minisuitin järjestelmällä, jotka käsittelevät erilaisen ihmisen kärsimyksen. Meidän version of the carnival, which has a mix of sensans music, some new music, some a cappella moments, asks a different set of questions.

Kysymme, että mitkä olivat niiden karnivalit, jotka tapahtuivat kapitalipuolella 6. januariin? Mikä olivat niiden eläimet, jotka olivat tuolla päivällä? Kysymme, voiko demokraatimme elää, jos emme rakentaisi empatiaa, jonka tarvitaan rukouden?

This country uses alloys to manufacture cars. We use brick to construct buildings. Can we use art to manufacture empathy as an intentional aspect of our economy? As an example, we want to share with you our version of the cuckoo.

Nyt meidän piirteemme tuli valmistelun vuodessa, kun yksi presidentin järjestäjistä oli valmisteltu hallituksessa hänen roolinsa järjestelmään. Sitä kautta kukku ei ole pelkkää. Se on syksyjä.

Se on hetki työskentelemisemme, joka muistaa tosikkoja, jotka liittyivät 6. januariin. Se on kappale, jossa kysytään, miten pystymme pahoittamaan kaasujärjestelmiä, jos emme muista niitä inaktiivisia kylmiä, joita niiden propagaatiin.

Täällä auttaa minua iso Wendi Whalen. Karnivalin elokuvien järjestelmä on rakkaus rakkaudesta. Rakkaudessa paralaillaan elokuvia. Haluan tuoda yhden niiden elokuvan elokuvan elämään. Yhdistämälläni on New York City Balletin ikon, New York City Balletin taiteilijana, Wendi Whalen.

No, noin 2.30, ehkä 2.45, isäni kirjoittaa minulle, jotta näen, olenko turvassa. Se on pelkkä. Minä kirjoitan hänelle, jotta näen, onko hän ok. Isäni on Haitiissa. Hän on nähnyt tätä jo aiemmin. Raija, kuu, hän ja hänen ryhmänsä. Mä kysyn häneltä, onko hän tärkeitä.

Hän on nähnyt tätä jo aiemmin. Kuku jää ylös, ja myöhemmin jää vahvasti maalle.

Se on hieman keskusteltavaa. Ihmisen ääni ajattelee, että se on kutsuteltavaa. Ihmisen ääni ajattelee, että se on kutsuteltavaa. Kuten jos ihmiset voisivat olla toisen elokuvan arvijat. Tällä hetkellä ihmisen ääni ei ole väärä. Kukku puuttuu itseään. Kaikkiin leikkiin, joita hän ostaa, on rosaripiiri tai tibetan mala.

The human ear doesn't hear the slender bird's prayer, no matter. No matter. She attends to other concerns, laying eggs in other birds' nests, eating insects, learning French. Le coucou vole en haut. Et après un instant, elle tombe doucement par terre.

Because her mantras strike the ear as monotonous drone Humans clone her tone in their clocks The hour comes, the hour comes like clockwork The song that we recognize as time does not stop

The cuckoo is no yeoman laborer singing like the incessant swinging of a mountain sculptor's chisel. Her song is not relentless work, it is incessant prayer. Humans think her crazy, repeating herself, repeating herself. They use her name in pejorative vein, call each other out by slurring the sound of cuckoo. Cuckoo. Expanding her striped feathered breast and giving the sky her mouth.

Cuckoo comes in many colors. Mad styles. Got family in Europe and the tropics. Tragic and romantic, like unrequited love on a North Pacific island. And for the record, clock fabricators and American gift makers, she is not simple brained. She happened to be outside the window when George Santayama coined the aphorism that those who cannot remember the past are condemned to repeat it. Condemned to repeat