Naisha Randar

Elegy for J.D. Suther. It's a Tuesday in September. J.D. Suther is dead. The night is a loud canary on crutches. Everyone's dying, you say.

I grieve in the gap of your sentence. Let me slip into other worlds. The ocean floor is always moving, reckless as a flat raccoon in the road. I've hit the point in the harbor where everything is green.

From here the stars all look the same. Isn't that a kind of ode? There is a mourning in my throat, trying to break. You forgot, my brother, on the subway, the way a child forgets a balloon. Isn't that right? We float away.

Like a bed sheet I bloom in the wind. Grief is a signal of muscle memory I meet reopened like a flower. I believed you could touch through darkness. Here she is, the Youth Poet Laureate of Dallas, Texas, Nyesha Randar.

Hei! Minä olen Naisha. Olen yliopistossa ja kirjoittajana kirjasta The Roses of Armaa. Ja olen Dallasin yliopistossa. Miksi sinut aloittiin pohjoiseen? Miksi sinun alkuperäinen kiinnostus oli kirjoittaa ja lukea pohjoista?

Tarkoituksena olen kirjoittanut pohjoisuutta, koska olin noin seitsemän vuotta vanha. Se oli sitten, kun luin kirjan, jossa oli nainen, joka kokei huolimatta, kun hänellä oli 12-vuotiaana. Hän kirjoitti myös pohjoisuutta, jotta pystyi käsittelemään sitä. Mutta sanoisin, että minulle tuli pohjoisuus, kun olin lorjetissa. Olin aiemmin todella yllättänyt siitä, että haluan olla Dallas Youth Poet Laureate.

Mutta sitten, kun olin saanut kertoa omaa omaa omaa omaa omaa omaa omaa omaa omaa omaa omaa omaa omaa

Kyllä, toivottavasti. Mä rakastan kuunnella sanasta, se on mun suosikkipi. Ja ensimmäistä kertaa kun menin pohjoiseen, niin pohjoinen voi olla todella haastava taiteilu, koska siinä on niin paljon tarinaa, että sinun täytyy olla todella rauhallinen tai todella opettunut. Tai jos et tiedä mitä se tarkoittaa, niin pohjoisuus on sinulle.

Muistan, että aloin lukea pohjaa, ja aina tuli ongelmia, kun luin sitä pohjaa, koska olin soittunut siitä, ettei se tarkoita mitään.

Mutta muistan, että ensimmäistä kertaa, kun aloin todella rakastaa pohjaa, oli, kun tajusin, että pohjat olivat vain kieltä, joka kiinnosti minut. Ja se oli minulle niin tuttu asia, koska olen kirjoittanut, koska olin todella nuori, ja olen tehnyt fiksiä ja pohjaa niin kauan, että voin muistaa, ja tarinoita. Joten...

Kyllä, olen todella kiinnostunut sanasta ja siitä, kuinka monipuolisia ne ovat ja miten ne voivat tuottaa niin monia vaikutuksia, erityisesti pohjoissa. Miksi luulet, että pohjoismäärä on tärkeä taiteilu nuorille erityisesti?

Poetry is so important for everybody, I think. But for young people specifically, I think that young people are so often driven away from poetry because of the stigma that surrounds it. And they so often, me as well, had like a convoluted view of what poetry actually is.

Tässä oli kansainvälinen kansainvälinen käsikirjailija Kara Jackson. Hän sanoi jotain samanlaista kuin, että kun opettajat antaa lapsille kutsua käsikirjailua, he heittävät heille oikeuden tunnistaa.

Luulen, että voimakkaus, joka tulee pohjalta, itsenäisyys, mutta myös mahdollisuus sitoutua itselleen ja maailmaan siltaan ja tunnistaa itseäsi ja huomata itseäsi ensimmäistä kertaa on jotain, mikä on niin tärkeää.

Ja mielestäni lapset haluavat sitä erityisesti. He haluavat tunnistaa itseään, he haluavat löytää itseään. Ja voi olla niin rikollista olla nuori, joka on myös pohjalta, koska siinä on niin paljon mysteeriä. Ei ole mitään vastauksia. Mutta mielestäni se on myös se,

Se on niin erityisesti sopivaa ihmisestä, mutta myös nuorista, kun edelleen ymmärrät itseäsi. Poetia ei pyytä vastauksia, se ei anna sinulle vastauksia. Se antaa sinulle sitoutua ja ymmärtää itseäsi. Olen miettinyt, miksi se on tärkeää vanhemmille tai vanhemmille ihmisille.

I mean, part of that is just returning to our instincts. So many brilliant poets have talked about why they think poetry matters, and it's such an ever evolving conversation. I think that poetry is probably one of

the art form that is closest to the human experience. One of my favorite poets, Morgan Parker, talked about how poetry is like a sensory overload and how it engages all the senses. People are scared of it because it doesn't necessarily make logical sense, but it still has the ability of being closer to how we actually experience the world, which maybe doesn't make sense or doesn't follow a logical progression, but is more of like a sensory overload.

Mielestäni sillä tavalla ihmiset ovat luonnollisesti pohjoissaan, koska se on niin tuntevaa. Esimerkiksi nykyisessä kulttuurissa, jossa olemme soittamassa niin paljon itseämme ja elämme kulttuurissa, jossa tehtävä on tuotettavuus kaikesta. Mielestäni ottaa hetki sitoutumaan pohjoisiin on yksi suurimpia antoja, joita voit antaa itselleen.

Se on niin hauskaa minulle, koska on niin hauskaa ajatella, että kirjoitat yhden poemin ja et tykkää siitä tai et tiedä siitä tai mitä tahansa, ja sitten jatketaan pohjoisuudesta yhdessä, koska pohjoisuus on niin iso ja et voi arvostaa taiteen taustaa yhden poemin pohjalta. En tiedä, luulen, että se on osa sitä, mitä ihmisistä on niin hauskaa. On helpompi sanoa, että kirjoitin tämän poemin, en tykkänyt siitä, ja sitten jatketaan siitä.