Xiye Bastida

My parents were really lucky. They met each other at the first Earth Summit in 1992, and they kept seeing each other at climate events for years to come until they fell in love. They weren't the coolest parents, because they were the only people I knew talking about climate change, but they were the strongest parents. And that fire was passed on to me, the fire to stand up when almost nobody else is,

Tämä on jotain, jota tunnin erilaisissa hetkissä elämässäni, kuten kun olin toisen vuoden yliopistossa, ja olin kutsunut vettäntöön, joka tarkoittaa sitä, että minun pitäisi lopettaa koneen joka kaksi vuotta, kun olimme viisi vuotta vanhemmat. Tämä vene myös odotettiin minua kaikkein huonosti. Kun olin 13-vuotias, oma kotimaassani keskustelussa Meksikossa, kansainvälinen yhteisö San Pedro Tultepecin nimeltä jäi ylöspäin.

Vaikea osa ei ollut suurin piirtein tai voimakkaudesta, vaan kuulosta ja kuulosta. Vesi tuli Lerma-riven ympäristöön. Se oli yksi Amerikassa suurin piirtein. Se oli täynnä hankalaa. Siinä oli enemmän kuin 2 000 tehtäviä 10 maataloudellisissa paikoissa, jotka syötivät paljon Meksikon kaupungia.

Tällä hetkellä tajusin, että ilmastokriisi ei ollut vain ilmastonmukaisuudesta, ilmastonmuutosta, maahanmuuttajasta tai lämpötilasta, vaan se oli todella mahtavaa paljon ilmastonmuutosta, kuten silloin, kun maamme ja perämme ovat polviittineet.

It was a turning point for me, and I went on to pursue relentless climate activism. I spoke at the United Nations for the first time at 15 years old, and I saw that there was no youth speaking in these spaces. There was no proactiveness in accepting that this is inherently a generational injustice.

I went on to organize some of the largest climate strikes in history with youth from all around the world. In New York City, me and 60 kids organized a strike of 300,000 people, and I was beaming. That was the brightest my heart has ever been, when you are walking with people who see possibility in every step. And then the pandemic came, the movement diluted, and probably it fell from your newsfeed as much as it did from mine.

That was a really hard time, but I did have two learnings.

The first one is that a movement cannot succeed if it's rooted in anger and fear. We have the right to feel angry about many climate injustices, and most of climate science does elicit a lot of fear. But one time I was on a strike, and somebody on the sidelines asked me, are you marching for something or against something? Because I'm tired of marching against things.

Se oli todella introspektiivinen hetki minulle, ja se näytti minulle, että minun täytyi todella esiintyä taustalla syvällä rakkaudella ja syvällä huolta elämästä. Toinen oppiminen, jonka olin oppinut, oli se, miten useimmat klimaattivistit, useimmat ystävät syrjivät todella nopeasti.

Kun osallistumme johdolle, koska tunnemme huolta ja menemme juuri siihen, meillä on tendenssi tehdä niin paljon kuin voimme, niin nopeasti kuin voimme, eikä otamme huolta itseämme. Kun olin 17-vuotias, organisoitin tämän ison heikon heikon, johon meillä oli vain 17 000 ihmistä, ja kun 300 000 tuli, se oli ... Voitte kuvitella.

Organisoitin tämän viran, sovitsin 18 kouluun, keskustelin eduskunnan hallituksesta, jotta he jätäisivät meidät ulkopuolelle ilman akademisia vaikutuksia, ja minun historiallinen koulu rikkii. Doktorit sanoivat, että se oli kärsivähtiä, ja kysyivät, olenko stressattunut tai onko minulla historiaa kärsivähtiä.

I vowed to myself that I wouldn't put myself through that for activism, because that's not what activism is about. Activism is a practice of creativity, of looking at something and asking how it can be better and fairer.

These learnings led me to a path that I am in now, which is this struggle of knowing the magnitude of the crisis, knowing that almost nobody is caring about it as we were five, six years ago anymore. And this feeling that our governments, our institutions are not doing enough. And the question is, how do we stay active? How do we stay engaged?

So I developed the tools for hope. I don't like the word hope. I've been told as many youth activists many times that we give people hope and then it gives people permission to not stand up themselves. So let me give you my definition of hope.

Hope is like that internal force within you, the fire that gives you direction and ambition. From my indigenous community, fire is sacred. We tell stories around a fire, we do sweat lodges around the fire, and sometimes we do ceremonies that last for weeks, and we have a firekeeper.

Ja se on sama, joka on sisällä kaikkien meistä. Joten vanhemmat kysyivät minua, että kuinka teillä on kiinni? He sanovat, että kuinka teillä on uskonto?

They give me tips on how to keep this fire bright. The first one is reframing. We have been told time and time again that we are heading towards climate apocalypse. And I ask, haven't many communities suffered apocalypse? Haven't many communities ended with colonization, with displacement? And so I choose to say that we're not heading towards apocalypse. We are rising from many.

When you have that vision, you become empowered to learn and act as if we are truly rebuilding and we are resilient, and we're tapping into the histories that we share.

Toinen asia, jota voimme muodostaa, on oikeastaan meidän ekonominen järjestelmä. Olen aina ollut vaikuttanut siitä, että asiat ovat aina arvokkaita, kun ne ovat syötäneet tai siirtäneet, kuten metsä. Mutta emme ole ymmärtäneet, miten luoda ekonomisia järjestelmiä, jotka arvostavat elämää. Puhumme ekosysteemisjärjestelmistä, karvonsinkseistä, oksigen- ja vedenfiltraatioista, mutta nämä eivät ole olemassa palvelumme.

Why haven't we given ourselves the challenge to value life?