Irina Stetsenko

Sitten on aika ensimmäiseen tanssiin. He käyvät tanssiin, yrittäen näyttää asiakkaille tradiittisia valsseja, joita he olivat harjoittaneet. Mutta kun aloitimme miettimään, mitä voisi olla tapahtunut, niin ensimmäiset tanssit, joissa menimme, eivät olleet rytmiä. Joten me yllätimme yhdessä ja yllätimme yhdessä, ei ollut valsseja.

Meidän näyttelijämme meni tuonne ja sanoi, että meillä tulee evakuointi ja meidän täytyy kiireellisesti käsitellä asioita ja mennä takaisin. Olin nuorissa ja menin ylöspäin puhujien kohdalla. Ympäröivät henkilöt menivät ympäröivään kaupungiin ja puhuivat vettä kaupungista. Olin ylöspäin, koska en pystynyt laittamaan paitani. Paitani olivat niin heikkoja.

Rannasin kotiin ja tällä hetkellä olimme jo nähneet, että ihmiset olivat harjoittaneet lapsia. Heidän omaansa, ystäviensä, ystäviensä, lapsia. He yrittivät ottaa lapsia paikoilleen, koska tieto oli jo tullut, että diesel-trenki olisi elämässä 5 aamulla. Joten se ei ollut edellinen vielä, mutta evakuointi alkoi.

Yksi, jossa oli hieno rauha ja rauhoja, toisessa päivänä. Ja siksi, että olemme olemassa, jotenkin yhdistimme rauhoja. Ja eikä se, jota isäni valitsi minulle, minä otin sen, jossa oli hieno rauha. Ja niin, aiemmin 27. aamuun, vain yli 24 tuntia sitten, rauha poistuu paikastaan.

We officially learned what actually happened from the TV program Chas, which was broadcast in the USSR at 9pm on the 1st of May. Before that, there was no information. The Russians announce a nuclear accident at a power station. There are casualties. Finally, 18 days after the explosion, Mikhail Gorbachev makes an official announcement to the nation.

We had a slogan in the Soviet Union, our party, our role model. So everybody listened to instructions. The doctor said, we have orders. We have to warn everyone about the consequences and what kind of baby might be born. Tears flowed from my eyes and I was scared. Scared to have a baby and scared to have an abortion.

Olin saanut nähdä erittäin hyvän naisen doktorin. Hän näki itseäni ja minun huoneeni ja kuinka pysynyt olin. Hän kertoi minulle, ettei huomioi, koska kädet ja lehdet ovat jo kolme kuukautta vanhempana. Uskon, että sinun pitäisi mennä tähän ja antaa syöntä. Ja siksi päätimme pysyä lapsen.

Irina ja Sirhi muuttivat myös, yrittäen luoda uuden elämän. Sirhi oli uuden työn, ja Irina's baby was nearly here.

I remember very well how the war began. On the first night of the attack, Russia hit all the airports. At around 5 am we felt all these explosions. We all turned on the radio, listened to what was going on. It became clear that it was war. And our daughter, our granddaughter, they began to leave Kiev. Just like before, they feel the rumble of upcoming catastrophe.

Once again, they're refugees. It's good that we're at least together. They say that love is born in difficulties. Love gets stronger. And now, after 40 years, I can say that with certainty. We are like a needle and thread. We do everything together. We're in the kitchen together. We raise our daughter together. We raise our grandchild together. And somehow complement each other.

Joku saattaa itkeä, joku saattaa toivoa. Joku muistaa, mitä tapahtui. Mitä tapahtui pitkän ajan aiemmin. Yleensä näen Pripyäni unelmissa. On unelmia, että olen tullut sinne, kotiin. Ja tunnen, että olen todella iloinen. Minulla on tunne, että aloitan vahvistaa koko tukeni. Kun jäimme Pripyään, emme saaneet mitään.

Imagine if your home, childhood and everything was taken away. No photos, no clothes. When we left Pripyät, we were young, and our entire life was ahead of us. Pripyät remains in our memories as a bright, blossoming city, where we were young and healthy, and all our lives were ahead of us.