Bryce Dallas Howard

kuvasin esityksen Black Mirror Called Nosedive. Se oli Laceyin nimeltä, joka elää futuristisessa maassa, jossa kaikki ratkaisivat sosiaalisia interaktioita. Ja jokaiselle, joka ei ole nähnyt sitä, hieman spoileria. Minulla on yleensä järjestynyt, yrittäen todella vaikuttaa. Monet ajattelivat, että esitys tuntui vähän liian ymmärrettävältä.

Viime aikoina vain pieni osa ihmiskykyä elänyt elämäänsä julkisesti. Ja silti emme ole vielä päässeet Black Mirror-maailmaan, olemme päässeet uuteen eraan. Kaikki ovat saavutettu maailmanlaajuisuuden. Kaikki elämme julkisesti. Jotkut yllättäen paremmin kuin muita.

There's pressure to share more of ourselves than we want. We often feel we have no other choice to be relevant, to fit in, to get ahead, to be trusted and liked, accepted and understood. This new compulsion toward self-exposure is possibly the biggest social experiment in history.

Olemme tekemässä elämänvaihtoehtoisia päätöksiä henkilöstömme mukaan, joilla ei ole edellyttäjää tai edellyttäjää. Onneksi meillä on järjestelmä. Jokainen, joka on elänyt yleisön näkökulmasta, poliitikko, poliitikko tai harjoittelija, on käsitellyt tätä.

Minun isäni on ollut yksityiskohtainen, sillä hän oli viisi vuotta vanha. Olin taiteilija, lapsi taiteilija ja myöhemmin jo direktori. Olen ollut taiteilija ensi 20-vuotiaana. Oma perheeni on ollut ilmastonmuutoksen työssä kolmeen vuoteen. Olemme yrittäneet saada itseämme ulos viimeiset 70 vuoden aikana. Isäni, Cheryl, ei koskaan halunnut olla yksityiskohtainen. Hän taisi vain rakastaa ihmisen, joka hän on.

My mom met my dad wrong when they were 16, and by that point she had flown solo in an airplane, joined an all-boys gun club, gotten in tons of fist fights, and helped her single dad raise her younger sisters. This is to say my mom was a passionate, busy young person who initially ignored the attention of the famous boy in her high school.

It was the early 70s, and my dad was known for playing Opie in The Andy Griffith Show, and he'd soon film a pilot for a new show called Happy Days. Much of this was lost on my mom. The only thing she watched on TV was Star Trek.

It's true. After they finally joined forces, after he actually proposed three times and had kids, my mom transformed into a full-on warrior woman, ready to protect. But it wasn't until I was given a movie script at preschool as a way to get it to my dad

that my mom realized his visibility was extending to the entire family, and that she would need to prepare us for something she herself had never experienced, growing up in the public eye. And this entailed some extreme parenting tactics. First, no coddling, like ever. As a kid, I was terrified of snakes. So my mom got me a pet snake.

When I blinked at my first piano recital and ran off stage crying, my mom insisted I stay and support my peers. Years later, when my son grimaced at a chipmunk carcass our cat had left in the driveway, Cheryl made him clean up the remains.

My mom wanted to toughen us up, so we'd have more courage and less fear when dealing with uncomfortable situations. So that meant zero coddling. Put your comfort away, she'd preach. Any challenge that arose was an opportunity to find your sea legs. Next up, confidence.

tulee karaktereista, eikä näkökulmista. Sheryl oli iso juhla. Kun hän huomasi minua näyttämällä vihreällä lapsena, hän päätti nippailla vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreällä vihreäll

Eikä, että sinä olet kaunis. Oho, ja henkilökohtaisuus on rakennettu tekemällä haasteita. Kun en ollut rauhoittamassa rauhaa, olin rauhoittamassa rauhaa, muuttamassa taitoja, rauhoittamassa toileita, yrittämällä, rauhoittamassa lukua. Sheryl uskoi, että vaikea työtä, erityisesti toiminnassa toisistaan, tuottaa ymmärrystä. Se on asia, jota tarvitaan enemmän ja enemmän, kun ymmärtäämme itseämme jokaisen yksityisen kiinnostuksen.

Mutta ehkä kaikkein tärkein opetus oli se, että yksityinen elämä tekee yksityistä elämää arvoisaa elämää. Sheryl näki, että vaikka elämä tuli monimutkaisesti, se oli vaikutus ja mahdollinen kosteus elämään yksityisessä elämässä. Joten enemmän kuin mitenkään, hän, kuten vanhemmat ennen hänet, arvioi privatiivisen arvoa.

Because cultivating a private life is precious. It's sacred. Its value is inherent in what you don't share. What you withhold. And for whom. The world is now one big small town.

but within that virtual town square there are tiers of relationships, degrees of intimacy, and everyone deserves a different amount of you, a different side. Now, where those boundaries lie is up to you. But in order to make those decisions, we must all be our own Cheryl, our own protectors.

It's tempting to think that the more I share, the more ways you have to connect with me. But there's a specialness in knowing that whatever I share with my husband or my kids or my best friend is just for them and no one else. Without that inner circle, we're left with shallowness and a void. We're known, but never truly known, even to ourselves.

Eläminen yleisössä pyytää meidät olemaan rauhoituneita ja rauhoittuneita, mutta pysähtyminen yksittäisessä elämässä vahvistaa meidät ottaa niitä mahdollisuuksia. Kun 15-vuotias lapseni aloitti YouTube-kanavaa ja 10-vuotias lapseni pyysi johtamaan TikTokeen, kysyin itseäni, mitä Cheryl voisi tehdä.

Niin paljon kuin haluan suojella lasteni, tiedän, että heidät edistämällä ei ole vastaus. Minä en halua lasteni digitaaliseen kohdalla, kun he eivät tiedä, kuka he ovat. Mutta kehittää itseäsi osallistumisessa maailmassa. Yritän auttaa heitä ymmärtämään itseään näiden teknologioiden kautta, ei kuitenkaan heidän taustansa. Ja annan itseäni samaa suojelua ja äidinkäytöstä ymmärtämällä kaksi pääprincippiä.

The two-day delay. So whatever I'm experiencing, I try to wait 48 hours before posting and sharing. Because that way I can be present in private with the people I love before calculating how I'm going to publicly position it. And post with purpose. Before I share, I ask myself why. What's the purpose? And most importantly, how does it serve the people I love?