Elinan ensimmäisen synnytyksen piti olla kotisynnytys, mutta raskautta sävyttivät pelko ja kontrollin tarve. Synnytyksen käynnistäminen johti kiireelliseen sektioon. Sektion jälkeen olo oli epätodellinen, kuin olisi vedetty iso matto alta. Sektio oli iso pettymys ja suuri suru, mutta Elina päätti, että jos ei opi kokemastaan mitään, kaikki oli turhaa. Toisen raskauden aikana Elina päätti, että nyt on aika saada se haaveiltu luonnollinen kotisynnytys. Raskaus nosti pintaan pelkoja, mutta niihin Elina vastasi aina luottamuksella. Toinen vauva syntyi kotiin nopeasti isän toimiessa upeasti kätilönä, valaen Elinaan uskoa ja luottamusta omaan kehoonsa, kotikätilöiden ja doulan ollessa matkalla paikan päälle. Synnytyksen jälkeen keitettiin kahvit ja se oli kuin mikä tahansa keskiviikko, niin ihmeellistä ja samalla tosi tavallista. "En enää koskaan mahdu siihen kuoreen, jonka sisällä elin. Se on mennyt minä, vanha nahka, jonka jätin synnytyksessä lattialle kaiken muun mukana. Hyvästelen sen rakkaudella, oi niin suurella rakkaudella ja myötätunnolla. Syleilen mennyttä minääni kaikella sieluni rakkaudella ja yhtä aikaa sanon haikeasti jäähyväiset. Vihdoin ymmärrän sydämestäni miksi se toimi niin kuin toimi." -Elina Mikkola Instagram @vapaasynnytyssuomi

Ask this episode

“What did the council decide on item 42?” — answered with the speaker and the moment.

Transcript

Related